HIV-testi, kutsutaan usein myös "AIDS-testiksi"
Ensimmäinen käytetty testi oli infektiotautien diagnostiikassa käytetty antigeeni-vasta-ainereaktioihin perustuva määritysmenetelmä (ELISA). Testi selvittää, sisältääkö henkilön veri vasta-aineita AIDS-virus HIV:hen. Testillä ei pystytä löytämään virusta itseään tai virusnukleiinihappoa, vaan ainoastaan ne vasta-aineet ja erityiset proteiinit, jotka tartunnan saaneen henkilön immuunijärjestelmä kehittää taistellakseen virusta vastaan. Jos nämä vasta-aineet löytyvät, testi on "positiivinen". Tässä tapauksessa ELISA toistetaan, jotta testin tuloksista voidaan olla varmoja.

Jos toinen ELISA-testi on niin ikään positiivinen, suoritetaan toinen tarkempi testi, joka tunnetaan Western blot-tunnistusmenetelmänä. Jos tämäkin testi on positiivinen, toinen verinäyte testataan Western blot-analyysillä. Vain jos kaikki nämä testit ovat positiivisia, henkilön todetaan olevan "HIV-positiivinen". Väärät positiiviset testitulokset ovat äärimmäisen harvinaisia (noin 1/20 000 suoritetusta testistä).

Koska immuunijärjestelmä vaatii aikaa sellaisten suurten vasta-ainemäärien muodostamiseen, jotka tarvitaan testituloksen löytämiseksi, testi ei onnistu heti tartunnan jälkeen. Tartunnan jälkeen virukselta menee noin 6-12 viikkoa riittävän vasta-ainemäärän muodostamiseen, jotta testi voidaan suorittaa. Siksi saattaa olla, että HIV-tartunnan saaneelta henkilöltä tänä aikana otettu testi on negatiivinen. Tätä kutsutaan vääräksi negatiiviseksi tulokseksi.

HIV-tartunta voidaan löytää aikaisemmassa vaiheessa vain potilaan veren virusnukleiinihapon suoralla mittauksella (ks. "viruspitoisuus"). Nämä testit ovat kuitenkin huomattavasti kalliimpia, eikä niitä käytetä rutiininomaisessa seulonnassa.

Kuinka nykypäivän antiviraaliset lääkkeet on kehitetty?
Nykpäivän lääketutkimuksessa ei tutkita sattumanomaisesti, mikä lääkkeistä saattaisi olla tehokkain, vaan tutkijat tutkivat taudin molekyylimekanismia ja yrittävät sitä kautta löytää lupaavia maalitauluja lääkkeelle.

Perustutkimus voi olla tässä erittäin tärkeää: esim. tutkijoiden etsiessä syytä AIDS:iin - joka oli retrovirus nimeltä HIV - heitä auttoi huomattavasti se seikka, että retroviruksista ja niiden ominaisuuksista tiedettiin jo yleisesti paljon.

HI-viruksen tunnistamisen jälkeen tutkijat oppivat paljon sen yksityiskohtaisesta ulkomuodosta sekä siinä olevista komponenteista ja niiden roolista ihmissolussa viruksen elinkaaren aikana. Sekä viruksen tunnistamisessa että sen molekyylirakenteen ja toiminnan tutkimuksessa käytettiin monia nykypäivän bioteknologian ja geeniteknologian perustoimenpiteitä. Virusta tutkittiin suoraan elektronimikroskopian avulla, sen genomi sekvensoitiin ja kaikki sen proteiinit luonnehdittiin ja toiminnot tunnistettiin. Ja lopuksi, kun eri maiden tutkijat olivat keränneet kaikki nämä tiedot, alettiin HI-virusta ja sen mekanismeja ihmissolun elinkaaressa ymmärtämään paremmin.

Teoreettisesti viruksen elinkaaressa on monta vaihetta, jotka ovat mahdollisia maalitauluja antiviraalisille lääkkeille. On kuitenkin selvinnyt, että tähän mennessä parhaimpia viraalisten entsyymien maalitauluja on kaksi: "käänteistranskriptaasi" (RT) ja "proteaasi". Ensimmäinen lääke oli AZT, niin sanottu RT-inhibiittori. Se kehitettiin vuonna 1986. Ensimmäinen proteaasi-inhibiittori (PI) tuli markkinoille vuonna 1996. PI-lääkkeet ovat erittäin tehokkaita, mutta niillä on myös vakavia sivuvaikutuksia. Kaikki tänä päivänä käytössä olevat HI-viruksen vastalääkkeet estävät kuitenkin näitä kahta viraalista entsyymiä, molemmat tosin eri tavalla. Yritykset muiden viraalisten entsyymien tai tärkeiden rakenteiden torjumiseksi (esim. reseptorimolekyylien, joita virus tarvitsee tunnistaakseen maalitaulusolunsa) vaativat intensiivistä tutkimustyötä.

Viruspitoisuuden mittaus
Viruspitoisuuden mittauksella tarkoitetaan suoraa HI-viruksen määrän laskemista potilaan veressä. Tarkemmin sanottuna mitataan HIV-RANA-kopioiden määrä veriplasmamillilitrasta. Käytetyt metodit perustuvat joko pääasiassa nukleiinihapon suoraan lisääntymiseen (esim. näytteen RNA-kopioiden voimakas ja tarkkaan määritelty lisääntyminen, pääasiassa PCR:llä) tai mitatun signaalin voimakkaaseen lisääntymiseen (haarautunut DNA-analyysi, bDNA). Tällä hetkellä alempi havaitsemisraja on 5-20 viruskopiota per plasmamillilitra, käytettävästä metodista riippuen. Nämä ovat melko alhaisia lukuja verrattuna yli 30 000 viruskopioon plasmamillilitrasta, jota pidettäisiin korkeana viruspitoisuutena. Ylempi havaitsemisraja on noin 10 miljoonaa kopiota per verimillilitra.

Viruspitoisuus on erittäin luotettava markkeri tartunnan kehityksessä ja nykyään myös tärkein indikaattori antiretrovirushoidon tehokkuudesta tai tämänhetkisen terapian muutostarpeista. Hoidon päämääränä on mahdollisimman alhainen viruspitoisuus, parhaiten "ei-havaittavissa oleva" raja potilaan veren viruskopioista.

T-solujen määrä tai CD4-solujen määrä
T4- tai CD4-solut ovat erikoislaatuisia valkoisten verisolujen muotoja, joilla on tärkeä ja keskeinen rooli ihmiskehon immuunijärjestelmässä. Ne ovat valitettavasti HI-viruksen suosituimpia isäntäsoluja, jotka hyökkäävät isäntäsoluihin ja tuhoavat ne. Terveellä yksilöllä on noin 800 - 1 500 CD4-solua per verimillilitra. Jos verimillilitrassa on alle 200 CD4-solua, immuunijärjestelmän puolustuksesta tulee epätäydellinen.

Yhdistettynä viruspitoisuuteen CD4-solujen määrä on luotettava indikaattori potilaan tilasta. CD4-solut lasketaan suoraan verinäytteestä "laservuotosytometria"-menetelmän avulla. Monoklonaalisten vasta-aineiden yhdistymisen kautta (vasta-aineet tunnistavat näiden solujen tietyt pintarakenteet) CD4-solut varustautuvat tietyillä fluoresenssimikroskopian markkereilla. Näin on mahdollista erottaa nämä solut kaikista muista näytteen soluista ja laskea niiden määrä samalla kun ne kulkevat ilmaisimen läpi.

siittiösolujen "peseminen"
HIV-positiivisen miehen siemenneste saattaa sisältää suuren määrän viruksia myös antiretrovirushoidon aikana. Virukset eivät yleensä onneksi takerru eläviin siittiösoluihin (joita tarvitaan hedelmöitykseen), vaan ne ovat yleensä nesteessä yhdistyneenä kuolleisiin siittiösoluihin ja joihinkin muihin siemennesteen soluihin. Siksi on haluttaessa mahdollista erottaa elävät siittiösolut vapaista viruksista ja tartunnan saaneet solut voidaan erottaa niin sanotusti "pesemällä". "Pesu" sisältää tiheän gradienttisentrifugoinnin kolme vaihetta.

Myöhemmin pestyjen siittiösolujen näyte tutkitaan huolellisesti viruksen nukleiinihaposta käyttäen herkkää tunnistusmenetelmää kuten PCR:ää. Toimenpiteen aikana jäljelle jääneet siitiösolut varastoidaan kryosäilytykseen, jotta ne voidaan pitää elossa. Kun pystytään todistamaan, että ne eivät sisällä viruksia (eli niistä ei ole löytynyt minkäänlaisia viitteitä DNA-viruksesta tai RNA:sta), siittiösoluja käytetään keinohedelmöitykseen tai, jos välttämätöntä, IVF:ssä.

Mikä on geeni?
Mikä on kromosomi?
Mikä on DNA?
Mikä on proteiini?
Mitä mitoosilla ja meioosilla tarkoitetaan?
Mitä perimällä tarkoitetaan?
Geneettinen testaus taudinhaussa
Miten ihmisalkio kloonataan sairauksien parantamistarkoituksiin?
Kuinka alkiosta saadaan kantasoluja?
Kuinka hyönteisiä vastustava tomaattiköynnös tehdään